The Lööv Story: Ensitapaaminen

Tajusin tässä yksi päivä, että jopa "Kuka minä olen?"-sivulla mainitsen poikaystäväni, mutta silti kerron hänestä aika vähän blogissani. Noh, toisaalta tämä on taideblogi, eikä henkilökohtainen elämäni ole pääosassa, mutta ajattelin kuitenkin jakaa teidän lukijoiden kanssa hieman meistä. Sen vuoksi aloitan tänään uuden osion, nimeltään The Lööv Story. Kirjoitan minun ja poikaystäväni tarinaa n. vuoden kerrallaan ja kuvitan sen myös jotenkin. Nimet muutan ihan varmuuden vuoksi. Tänään on käsittelyssä lukuvuosi 2006-2007, kun olimme ysiluokalla ja tapasimme toisemme ensi kerran.

2006: Ensitapaaminen 

Seisoin pikkuveljeni kanssa koulun pihassa. Koulurakennus vaikutti saamarin pelottavalta paikalta. Ja etenkin sen oppilaat.
"Miksi ne seisoo ringissä?" Veli kysyi minulta.
"En tiedä", vastasin. Näky oli kaiken kaikkiaan kummallinen: piha oli täynnä väkeä, mutta kaikki seisoivat piireissä. Piirejä oli isoja ja pieniä. En ensi näkemältä erottanut ketään joka olisi ollut yksin tai kahdestaan. Vilkaisin kelloa. Se näytti olevan melko paljon, joten minä ja veli lähdimme luokkiimme. Opinto-ohjaaja oli edellisenä päivänä näyttänyt mihin meidän oli mentävä, ja jopa kirjoittanut tärkeät asiat pieneen paperilappuun, jota nyt rutistin kädessäni. Lapussa luki, että minun tuli olla luokassa numero 105, menisin luokalle 9G ja opettajani olisi Aino Kuusela. Olin ensimmäinen luokassa, mutta se ei haitannut - sainpahan koottua ajatuksiani. Tähän mennessä kaikki oli näyttänyt ihan erilaiselta kuin mihin olin edellisessä kouluissani tottunut. Tämä paikka oli kooltaan valtava, ja minua oli erikseen varoitettu, että tämä oli jonkinlainen "tasokoulu", mikä tarkoitti, että jos en saisi tarpeeksi hyviä numeroita, lentäisin pihalle. Tuo varoitus sai vereni kiehumaan. Normaalisti olin ysin oppilas, mutta moinen uhkailu sai minut välittömästi päättämään, että en tulisi panostamaan opiskeluun sekunninkaan vertaa.

Oppilaat alkoivat valua sisään ja pieni positiivisuuden kipinä syttyi sisälläni. Luokkalaiseni sentään vaikuttivat ihan normaaleilta. Viimeisenä saapui opettaja.
"Päivää, oppilaat!" Hän huudahti pirteästi, "Ja tervetuloa aloittamaan uusi ja ihana opiskeluvuosi!" Kuulin ympäriltäni pientä tuhahtelua. Oloni muuttui tuhahdus kerrallaan pirteämmäksi. Yhtäkkiä opettajan katse nauliutui minuun.
"Öö, kukas sinä olet?" Hän kysyi kulmiaan kohottaen.
Esittelin itseni ja kerroin olevani uusi oppilas.
"Kas kun minulle ei ole ilmoitettu, että tänne tulisi uusia oppilaita", opettaja ihmetteli.
"Eikö tämä ole luokka 105?" Kysyin.
"On", opettaja vastasi.
"9G?"
"Jep."
"Ja te esittelitte olevanne Aino?"
"Kyllä vain!"
"No sitten tämä on se luokka, johon minua pyydettiin tulemaan", vastasin ja rupesin nolostumaan. Olin aina ollut tosi ujo tyyppi ja kaikkien oppilaiden katseet niskassani saivat oloni epämukavaksi.
"Höpö höpö, olet varmaan erehtynyt. Luetko sinä pitkää vai keskipitkää ruotsia?"
Ihmettelin, että miten tuo kysymys oikein liittyisi mihinkään, mutta vastasin lukevani pitkää.
"No sitten et voi kuulua tälle luokalle. Mennäänpäs etsimään sinulle oikea luokka!"

Kuulin tirskahtelua ympäriltäni ja vannoin, etten viihtyisi paikkakunnalla vuotta pidempään - mikä paikka se sellainen olisi, jossa luokatkin jaettiin ruotsinopiskelun pituuden mukaan, eikä opinto-ohjaajakaan osannut hommiaan?!

Siinä oli ysiluokan alku. Kaikki vaikutti aika toivottomalta, etenkin kun mielessäni velloi juuri tuolloin teini-iän pahin angsti. Kaikki pikkuasiat ja eroavaisuudet edelliseen kouluuni verrattuna tuntuivat hirveiltä, ja koin paikkakunnan muutenkin erittäin pahana. Melko pian kuitenkin tutustuin porukkaan, josta pidin. Porukka oli tietenkin kuvataideryhmä, johon olin opon sekoilun ansiosta päässyt. Myöhemmin nimittäin selvisi, että minun olisi pitänyt tehdä pääsykoe päästäkseni mukaan kuvisryhmään. Kukaan ei kuitenkaan kehdannut enää potkia minua ulos. Kuvataideporukka oli mahtava ja he ottivat minut mukaan ihan täydellisesti. Oleilimme yhdessä välitunnit ja koulun jälkeen säntäsimme keskustaan tai kuvataidekerhoon. Porukkaan kuului tietysti myös nykyinen poikaystäväni, kutsukaamme häntä vaikka nyt Korpuksi niin saadaan samalla pidettyä leipäteemaa yllä... :D

Minulla oli Korpun seurassa aluksi aika vaikeaa lähinnä siksi, etten ollut tottunut puhumaan poikien kanssa. Entisessä koulussani oli poika-tyttö -jaoittelu ollut hirveän voimakas. Lukuvuoden lopussa olin kuitenkin tottunut Korppuun jo sen verran, että suostuin osallistumaan jopa eukonkantokisoihin hänen kanssaan. Eukonkantokisat olivat sen verran huvittava tapahtuma, että vieläkin muistan sen todella elävästi: Korppu vain huitaisi minut olalleen, enkä yhtään tiennyt miten olla. Hänellä oli päällään älyttömän liukas paita ja pelkäsin, että liu'un sen yli. Ja sitten kun Korppu pinkaisi juoksuun, tunsin pomppivani kuin perunasäkki hänen olallaan. Kuulin ympäriltäni naurua ja minuakin alkoi naurattamaan ihan hervottomasti. Nauruni kuulosti ihan hikalta kun Korpun askeleet rytmittivät ääneni. Kun kisa oli ohi, olin kirkkaanpunainen ja minua huimasi. Samana päivänä kovaäänisestä kuulutettiin, että olimme voittaneet pääpalkinnon - korillisen täynnä omenoita. Jaoimme palkinnon hyvillä mielin koko porukan kanssa, vaikka olimmekin hieman pettyneitä siitä, ettei palkinto ollutkaan suklaata, kuten alunperin oli luvattu.

...jatkuu...