Hemu, 2016

Lähestyvän joulun kunniaksi järjestin muutama viikko sitten Facebook- ja Instagram-sivuillani arvonnan, josta pystyi voittaa lyijykynäpiirroksen valokuvastaan. Voittaja arvottiin ja hänelle piirrettiin potretti tästä ihanasta lapinporokoirasta nimeltään Hemu!

 

Sain puolisoltani lahjaksi laadukkaammat kynät ja entistäkin paksumpaa paperia. Mielestäni eron huomaa myös työn jäljessä. Vai mitä mieltä olette?

Somearvontoja tullaan tulevaisuudessa järjestämään lisääkin. Käy siis tykkäämässä FB-ja insta-tileistäni, niin pysyt ajantasalla niistä. Ja ellet jaksa pistää arvontavoiton varaan, voit myös tilata lyijykynäpiirroksen osoitteesta www.limppuwitick.fi.

Taidekuulumisia Cambridgesta!

Olen ollut nyt kolme kuukautta Isossa-Britanniassa Cambridgessa puolisoni työharjoittelun takia. Samalla olen etsinyt täällä ideoita ja inspiraatiota Armoa!-nimistä taidenäyttelyäni varten, ja osallistunut eläinteologia-aiheiseen konferenssiin, jossa mukana olivat muun muassa Carol J. Adams ja David Clough. Ihmiset ovat olleet innoissaan näyttelystä - niin kristityt kuin eläinoikeusaktivistitkin pitävät aihetta tärkeänä, ja muutamat heistä aikovat näillä näkymin tulla jopa Suomeen avajaisia varten. Toisaalta, saattaahan kyseessä olla myös brittiläinen kohteliaisuuksien laukominen ilman varsinaista syytä.

Pakko se on kuitenkin myöntää, että on ollut mukavaa kuulla kehuja omista teoksista päin naamaa, etenkin kun niiden tekemiselle omistaa tällä hetkellä yli puolet ajastaan. Viimeisen viiden vuoden aikana Suomessa livenä saamani kohteliaisuudet voin laskea yhden käden sormilla, Britanniassa kehuja on tullut jo varpaitakin myöten. Toki se on aina kauhean kuumottavaa, kun joku yhtäkkiä kehaiseekin - en osaa reagoida siihen yhtään mitenkään - mutta samalla tulee olo, että työllä on edes jotain merkitystä. Täällä on ihastuttu etenkin viime kuussa tekemääni Vihdoinkin-maalaukseen, josta on ostettu printtejä ja joulukortteja jo ihan mukava määrä (niitä voi tilata uudistetuilta nettisivuiltani osoitteesta www.limppuwitick.fi). Eräs bloggaaja halusi haastatella minua tuon samaisen työn tiimoilta. Haastattelun voi lukaista Planet Manel -nimisestä blogista.

Näyttelyn päivämäärä on muuten viimeinkin varmistunut! Olen varannut näyttelytilat Joensuun Kulttuurikahvila Laiturilta 4.10.–31.10.2017. Tapahtuma sekä jännittää että innostuttaa jo nyt niin paljon, että välillä on vaikeuksia nukkua. Tämä tulee olemaan ensimmäinen taidenäyttelyni, ja edessä on hurjasti hommaa, vaikka avajaisiin on vielä melkein vuosi jäljellä. Pitää tietysti tehdä teokset valmiiksi, mutta sen lisäksi ansaita rahaa maalausten kehystämiseen ja vakuuttamiseen sekä avajaiskuluihin. Olen sen vuoksi erityisen onnellinen kaikista - ihan pienistäkin - tilauksista, joita loppuvuoden sekä ensi vuoden aikana saan. Näyttelyä täytyy lisäksi markkinoida, markkinoida ja vielä kerran markkinoida, vaikka koen olevani todella huono itseni kehumisessa ja mainonnassa. Mutta ehkäpä siitäkin aikanaan oppii lisää.

Hermostuneisuuttani lisää entisestään se, ettei Kulttuurikahvila Laiturin tulevaisuudesta ei ole varmaa tietoa. Joensuun asemanseudun asemakaavaluonnoksessa ei ehdoteta säilytettäväksi ravintolarakennusta, jossa Laituri toimii. Rakennuksen purkaminen tarkoittaisi vähintään sitä, että Laiturin pitäisi etsiä uudet tilat toiminnalleen. Uudet tilat eivät välttämättä olisi läheskään yhtä hyvät esimerkiksi näyttelynäkökulmasta kuin nykyiset. Suosittelenkin, että kaikki tämän blogitekstin lukevat käyvät 27.11. mennessä allekirjoittamassa adressin ehjän Joensuun asema-alueen puolesta. Tässä muutama syy adressin allekirjoittamiseen:

"Asema-alueella sijaitseva Joensuun Kulttuurikahvila Laituri on ainutlaatuinen paikka monessakin merkityksessä:

1. Laituri pohjaa toimintansa taloudellisten tavotteiden sijaan eettisiin arvoihin, mikä on aivan liian harvinaista nykyajan tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa.
2. Laituri edistää voimakkaasti paikkakuntalaisten yhteisöllisyyttä ja viihtyvyyttä. Se on joensuulaisten olohuone, jossa viihtyvät kaiken ikäiset vauvasta vaariin. Laiturilla on esimerkiksi oma kirjastonsa, josta voi vain napata romaanin ja ruveta kiireettömästi lukemaan.
3. Laituri on ihanan tilava paikka. Keskustan ahtaisiin kahviloihin kyllästyneelle se on siis vallan upea tila. 
4. Laituri edistää voimakkaasti kulttuuria. Olen itse esimerkiksi pitämässä siellä ensimmäisen taidenäyttelyni vuoden päästä. Ilman kyseistä kahvilaa ja sen halpoja galleriahintoja minulla tuskin olisi varaa pitää näyttelyä näin keskeisellä paikalla. Olen myös osallistunut Laiturilla moniin upeisiin konsertteihin, myyntitapahtumiin ja kirpputoreihin.
5. Koirat tervetulleita Laiturille. Paikan päälle mennessään saattaa siis saada ilmaista hauvaterapiaa.
6. Laiturin antimet ruoan suhteen ovat aivan ykköskamaa. Kokeilkaapa vaikka heidän ruokaisia vihiksiään (kasvispiirakoita)!
7. Tilan vuokraaminen yksityistilaisuuksiin on helppoa ja halpaa. Hinnan voi myös korvata tekemällä Laiturilla vapaaehtoistyötä."

Siirry adressiin klikkaamalla tästä.

On ollut ihan jännää huomata, kuinka eri tavoin Britanniassa ja Suomessa suhtaudutaan taidenäyttelyn aiheeseen. Britanniassa ei ole ainakaan vielä tullut mitään negatiivista palautetta töistäni (saattaa johtua tästä kohteliaisuus-kulttuurista), vaan aihetta on pidetty tosiaan niin kristittyjen kuin eläinoikeusaktivistienkin keskuudessa mielenkiintoisena, tuoreena ja edistyksellisenä. Suomessa ajatellaan usein, että kyse on jonkinalaisesta kristinusko-eläinoikeudet -vastakkainasettelusta. Toista kohtaan niin sanotusti kumarretaan ja toista kohtaan pyllistetään. Näyttelyn on tulkittu tämän takia olevan joko kristillisvihamielinen tai hihhuli-kristillinen, samoin kuin eläinoikeusvihamielinen tai "kettutyttötuotantoa". Kristillisyyttä ja eläinoikeusajattelua pidetään asioina, jotka sulkevat toisensa pois. Tämä on ihan mielenkiintoinen ilmiö, joka johtuu ehkä osittain siitä, ettei Suomessa uskontoa pidetä yhtä luontevana osana arkielämää kuin Britanniassa. Monet ovatkin todenneet, että kiva, kun teet taidetta eläinoikeusaiheista, mutta miksi ihmeessä se uskonto on pitänyt sotkea mukaan. Toisaalta on hyvä, kun teokseni herättävät ihmisissä tunteita ja keskustelua. Sehän tarkoittaa, että aihe todellakin on ajankohtainen.

Tässä muuten vielä tiivistelmä tulevan näyttelyni sisällöstä. Luultavasti kuvaus tarkentuu ajan myötä, kun saan ajatukseni aiheesta paremmin kasaan:

"Turkistarhaketulle on laissa määritelty huomattavasti vähemmän liikkumatilaa kuin eläintarhassa asuvalle ketulle. Tuemme ylitehostettua kananmuna- ja broilerituotantoa kulutusvalinnoillamme, vaikkemme kestäisi nähdä kotieläinpuiston kanoja yhtä pienissä tiloissa. Molemmissa esimerkeissä on kyse lajillisesti samasta eläimestä, jonka hyväksytty kohtelu riippuu täysin siitä, mihin ihmiset tulevat käyttämään sitä. Mistä kaksijakoinen suhtautumisemme eläimiin johtuu? 

Eläintuottajat perustelevat ilmiötä ennen kaikkea kuluttajien haluttomuudella maksaa eläintuotteista tarpeeksi korkeaa hintaa. Kuluttajat taas pitävät lainsäätäjiä vastuullisina huolehtimaan eläinten oikeuksien toteutumisesta, mutta eivät ole valmiita vaatimaan niitä esimerkiksi lakiin kirjattuna. Vastuu siis kiertää kehää. Monien tutkijoiden mukaan syy löytyy epäsuorasti uskonnosta. Kristinuskon painotukset ja näkemykset ihmisten rajattomasta arvosta ja hallintavallasta ovat imeytyneet kulttuurimme kautta vähintään alitajuntaamme, vaikkemme sitä edes itse välttämättä tunnista. Vastuu eläimistä jätetään aina jonkun suuremman haltuun. 

Kristityt ei ole kuitenkaan aina suhtautuneet eläimiin välinpitämättömästi, vaan muista luoduista välittäminen ja huolehtiminen on nähty aikoinaan jopa merkkinä Jumalan tuntemisesta. Tunnetun eläinteologi Andrew Linzeyn mukaan kristinusko koki mullistuksen 1200-luvulla eläneen Tuomas Akvinolaisen myötä, sillä hän opetti eläinten olevan toisia, joiden kärsimys ei ole moraalisesti merkittävää. Ajattelumalli on jämähtänyt niin kristinuskoon kuin länsimaiseen kulttuuriinkin, ja sen olemassaolo hidastaa eläinten oikeuksien toteutumista yhteiskunnassamme.  Armoa!-taidenäyttely laittaa ihmiset pohtimaan, millainen hengellinen arvo eläimillä oikeastaan onkaan. 

Taidenäyttelylle on valtava hengellinen ja henkinen tarve. Tuotanto- ja turkiseläinten nykyisen kohtelun salliminen perustuu niiden näkymättömyyteen, moraalisen vastuun siirtämiseen ja jopa itsepetokseen. Näyttelyn tarkoituksena on tuoda esiin vallitsevat ja piilevät ristiriidat sekä rakenteet. Näyttelyllä on vahvaa potentiaalia auttaa ihmisiä tunteidensa käsittelyssä ja opastaa uudenlaiseen moraaliseen pohdintaan eläimiä kohtaan. Kristittyjä se herättelee ajattelemaan uudelleen lähimmäisenrakkauden sisältöä sekä sen rajaamista, ja kirkkoa varautumaan muuttuviin seurakuntalaisten hengellisiin tarpeisiin. 

Ensi vuonna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä vietetään Armoa2017!-nimistä tapahtumaa, jonka tarkoituksena on juhlistaa 500-vuotista reformaatiota. Reformaatio käynnistyi Martti Lutherin julkaistua kuuluisat teesinsä anekaupan vääryyksistä 31.10.1517. Näyttely on tarkoituksellisesti nimetty samankaltaisesti, sillä se esittää nykyisen eläinten kohtelun anekauppaan verrattavana epäkohtana."

Toivottavasti koette aiheen mielenkiintoisena! Jos muutkin kuin taidekuulumiseni täältä Cambridgesta kiinnostavat, niin voit lukea niistä uudesta blogistani nimeltään Kukkuu, Cambridge.

Piirustustyylin kehittyminen

Yksi parhaista asioista piirtämisessä on, kun tajuaa yhtäkkiä kehittyneensä siinä! Kehittymistä tapahtuu ainakin minulla joko hitaasti ja huomaamattomasti tai sitten valtavin hyppäyksin.

Hidas kehittymistahti on samanlaista kuin uuden oppiminen lapsena: omin silmin katsottuna muutosta ei juurikaan tapahdu ja asiaan turhautuu jossain vaiheessa valtavasti. Mutta sitten, kun löytää jonkin vanhan piirroksensa ja vertaa työn jälkeä uusiin teoksiin, ymmärtää muutoksen olevan paljon suurempi kuin tajusikaan. Muistin "ihan kirkkaasti" tuon vuonna 2014 piirtämäni työn näyttävän tekstuuriltaan suunnilleen samalta kuin 2016 piirtämäni työn. Hämmästyin ihan aidosti, että kehittymisen oikeasti huomaa noiden kahden väliltä varsin selvästi!

Harppauksittain kehittyminen taas tapahtuu jonkin oivalluksen kautta. Minulla on tapana harjoitella piirtämistä katsomalla vaikkapa Instagramissa muiden kädenjälkeä ja yrittämällä matkia niitä mahdollisimman tarkasti. Siinä sitten yhtäkkiä ymmärtää, minkälaisia varjostuksia tai vaikkapa kynän kulmaa kannattaa käyttää saadakseen aikaan tiettyä jälkeä. Tunne on ihana ja se lisää mukavasti itsevarmuutta ja innostusta piirtämiseen.

Olen ihan varma, että tämä uusin pariskuntapotrettini saa minut taas parin vuoden päästä häpeämään piirustusjälkeäni. Mutta ainakin vielä tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen työhön ja sen onnistumiseen.