Näyttelyn luominen osa I: Maalausprosessi

Armoa!-näyttely on nyt pidetty kolmessa eri paikassa, ja tänään on jo tasan puoli vuotta lokakuun avajaisista. Urakka oli suuri, mutta sen arvoinen! Kerron tässä ja kahdessa seuraavassa postauksessani siitä, kuinka Armoa! syntyi ja miten näyttely kaiken kaikkiaan sujui. Ennen tätä minulla ei ollut yhtään kokemusta näyttelyn pitämisestä, ja toivonkin teksteistäni olevan apua niille, jotka aikovat itse joskus pitää näyttelyn (ja toivottavasti joku pitää aiheitta edes himpun verran mielenkiintoisena, vaikkei aikoisikaan). Olen jakanut kirjoituksen kolmeen osaan: maalausprosessi, avajaisten valmistelu ja näyttelyn ylläpitäminen. Asiat saattavat ainakin tässä ensimmäisessä postauksessa toistaa aika paljon blogissa jo kertaalleen käsiteltyjä tuntemuksia ja ajatuksia.

Aloitin näyttelytöiden maalaamisen vahingossa elokuussa 2015. Tuolloin Vegaaniliitto järjesti pienen kilpailun, jossa heille sai tehdä joulukorttikuvituksen. Parhaasta painettaisiin kortit myyntiin. Mielessäni oli kypsynyt jo joulusta 2014 saakka kuva Suojelusenkeli-taulusta, jossa enkeli lasten sijaan suojelee possuja. Olin luonnostellut maalauksen valmiiksi, joten sen pohjalta oli helppoa aloittaa työskentely. Tuolloin maalasin vielä harrastuspohjalta ja kirjoitin samanaikaisesti graduani, mutta siitä huolimatta työ eteni yllättävän nopeasti. Teoksen nimeksi annoin Johdatusta, ja suureksi yllätyksekseni kuvitukseni valittiin joulukortteihin! Minut valtasi suuri into luoda näyttely, joka käsittelisi graduni aihepiiriä, eli eläinteologiaa. Toinenkin maalaus syntyi ikään kuin sattumalta. Aloin tekemään Liittoa syksyllä 2015 antaakseni sen Eläinsuojelukeskus Tuulispään huutokauppaan, kun Postin lakko keskeytti aikeeni. Myöhemmin sain tosin kuulla, että teos olisikin ehtinyt perille huutokauppaan. Päätin pitää maalauksen itselläni näyttelyä varten, mutta lahjoittaa tuoton Tuulispäälle, mikäli saisin sen jonain päivänä myydyksi.

Ideat näyttelytöihin alkoivat pongahdella päähäni. Inspiraatio iski ja oli vaikea nukkua. Sain gradun valmiiksi, mutta sen jälkeen vauhtia hidasti työharjoittelujakso Lappeenrannassa. Toisaalta erilaiset kokemukset ja uusien ihmisten tapaaminen synnyttivät taas lisää ideoita. Yhtäkkiä olikin jo maaliskuu 2016 ja säikähdin: yliopiston kurssit oli käyty ja pitäisi valmistua maisteriksi. Mitä nyt tekisin?

Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Ihmistä ja eläintä sinä autat (2016), Liitto (2015), Johdatusta (2015), Minut on hylätty (2017)

Tähän mennessä olin kamppaillut siitä, ryhtyisinkö papiksi vai alkaisinko kirjoittaa väitöskirjaa. Lisäksi minua houkutti kovasti kokeilla siipiäni taiteen saralla. Yritin saada muita tekemään päätöksen puolestani (mikä ei ollut  hyvä idea), jotta voisin sysätä vastuun eteenpäin. Osa opiskelututuista kauhisteli taiteilija-vaihtoehtoa: ethän sinä sillä tule elämään! Ja osa (naispappeuden vastustajat) oli sitä mieltä, että jatko-opiskelu sekä taiteilijaksi ryhtyminen olivat ideoina kerrassaan mainioita. Väitöskirjaa kirjoittavat kaverini ja proffat nyökkäilivät, että voisin löytää paikkani tutkijana. Seurakuntalaiset halusivat minut papiksi. Puolisoni totesi, että minun oli EHDOTTOMASTI alettava nyt taiteilijaksi, jos sitä oikeasti halusin, kun siihen oli näin luonteva mahdollisuus. Toista tilaisuutta ei kenties tulisi.

Enkä oikeastaan koskaan saanut päätöstä tehtyä. Jätin vain hakematta työttömyystukea sekä  jatko-opiskelupaikkaa, enkä varannut aikaa piispan haastatteluun. Ja hupsista, tässä sitä oltiin! Ensireaktio oli tietysti innostus – laskin huolellisesti, mitä tilaustöiden hintojen pitäisi olla, että pääsisin tuntipalkoille. Silloin kun minulla ei ollut tilauksia jonossa, maalasin kahdeksan tuntia päivässä näyttelytöitä, ja päivän jälkeen päivitin nettisivujani sekä markkinoin, markkinoin ja markkinoin niin paljon, että aloin jo ärsyttää itseäni (ja varmasti myös joitain kavereitani).

Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Torero (2017), Aika lähteä (2017), Rajalla (2017), Todistaja (2017)

Ei uskoisi, mutta palkitsevuudestaan huolimatta näyttelytöiden valmistaminen on henkisesti aika raskasta puuhaa. Ensinnäkin ne pyörivät ihan jatkuvasti mielessä vapaa-ajallakin, ja rentoutuminen on vaikeaa, etenkin kun maalauspiste sijaitsee olohuoneessani. Jatkuvasti takaraivossa jyskyttää se fiilis, että olen saanut liian vähän aikaan. Toiseksi, en ehkä osannut löytää oikeaa asennetta maalaamiseen: kun tilauksia tuli, ahdistuin, etten päässyt jatkamaan näyttelyn tekemistä. Kun tilauksia ei tullut, ahdistuin, ettei minulla ollut tuloja. Ehkä syy löytyi siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista suunnitelmaa ajalle, jonka toimisin taiteilijana. Ensi kerralla tiedän paremmin.

Ennen kunkin teoksen aloittamista luin aiheeseen liittyvät raamatunkohdat suomeksi, englanniksi ja alkukielellä (kreikan ja heprean opiskelusta siis oli kuin olikin hyötyä opiskeluaikoina!), ja otin selvää eri ihmisten tulkinnoista niihin liittyen. Halusin tunteideni ja ajatusteni lisäksi tuoda maalauksiini myös rationaalisesti perusteltavissa olevaa teologiaa. Lisäksi tutkin paljon maalauksissani esiintyvien eläinten käyttäytymistä. Esimerkiksi kettuja tai possuja maalatessani katselin paljon videoita kyseisistä eläimistä, jotta saisin teoksiin oikean tuntuman. Kun maalasin, analysoin uuvuttavuuteen asti töitä päässäni, ihan samalla tavoin kuin gradukirjallisuutta lukiessani. Maalauksia valmistui, ja pari puolivalmista teosta päätyi roskakoriin. Osa näyttelyyn päätyneistä teoksista pisti hirveästi vastaan niitä tehdessäni (Todistaja, Aika lähteä, Rajalla, Torero...) ja osa taas tuntui syntyvän kuin itsestään (Vihdoinkin, Jumalan kämmenellä, Taiteilijan koira).

 Jumalan kämmenellä, 2017 (vasen yläkulma); Riisuttu, 2017 (vasemmalla alhaalla); Vihdoinkin, 2016 (oikealla ylhäällä); Elena ja Pupu, 2017 (oikealla alhaalla)

Alun perin olin ajatellut näyttelyn olevan valmis lokakuussa 2016, mutta silloin töitä oli valmistunut vasta kolme. Silloin sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni ja varattua näyttelylle tilat: avajaiset pidettäisiin eläinten päivänä 4.10.2017. Aikaraja sai minuun vauhtia, sillä yhtäkkiä näyttely alkoi tuntua paljon todellisemmalta. Seuraavat puoli vuotta kuluivat äärettömän nopeasti.

Maaliskuussa 2017 säästöni alkoivat huveta samaan tahtiin, kun asiakkaatkin yhtäkkiä loppuivat. Yleensä kevät on ollut tilaustöiden kannalta kannattavinta aikaa, mutta nyt näytti kuin työsähköpostini oli muuttunut aavikoksi, jossa yksinäinen arokierijä silloin tällöin pyyhälsi tuulen mukana ohitse. Alustavia tilauksia kyllä tuli, mutta kun lähetin vahvistuksen, niihin ei enää vastattu.

Vasemmalta oikealle: Harlow'n äidillisen rakkauden ja isällisen armon kirkko (2017), Rauhanrikkoja (2017), Näkyväksi (2017), Taiteilijan koira (2017)

Tuntui nöyryyttävältä pyytää puolisoltani rahaa, hän kun maksoi jo vuokrammekin kokonaan. Lisäksi monet tuttumme kyselivät minulta jatkuvasti: ”Oletkos vieläkin työttömänä?” ja heittivät (hyväntahtoisesti) läppää siitä, kuinka puolisoni joutuu minua elättämään. Synkkien ajatusten valtaamana pyörähdin sattumalta ensimmäistä kertaa Joensuuhun avatussa askartelukaupassa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, ja minut valtasi kummallinen fiilis – täällä voisin ja jopa haluaisin tehdä töitä! Itse asiassa minun olisi pakko päästä tänne töihin. Saman tien kotiin päästyäni, aloin näpytellä työhakemusta. Ja samana päivänä lähetin sen. Ja samana päivänä minulle vastattiin: minuun otettaisiin yhteyttä, jos jotain ilmenisi! Jes! Toukokuussa tuo yhteydenotto sitten saapui, sain kutsun työhaastatteluun. Ja sain paikan: 10 tuntia viikossa, siinä sivussa ehtisi helposti maalaamaankin.

Monien sattumusten seurauksena viikon tunnit lisääntyivät, enkä ehtinytkään maalaamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Maalasin aamut ja illat, ja annoin todellakin kaikkeni näyttelylle. Lopulta sain viimeisen näyttelytyöni, Näkyväksi-teoksen, valmiiksi 3.10.2017. Vain päivää ennen avajaisia. Kun sen jälkeen kokosin valmistuneet maalaukset sohvallemme, tajusin etteivät ne mahtuneetkaan siihen. Oikeastaan vasta sen jälkeen ymmärsin, kuinka paljon maalauksia olin tehnyt ja kuinka paljon vaivaa olin nähnyt niiden eteen. Mieleni valtasi haikeus – tavallaan näyttely oli vasta alkamassa, mutta viimeisen maalauksen valmistuttua tuntui kuin se olisi minun osaltani lopussa.

Lue myös: 

• Näyttelyn luominen osa II: Avajaisten valmistelu
• Näyttelyn luominen osa III: Näyttelyn ylläpitäminen