Taiteen kapinalliset

Luennolla koettu valaistus hieman sekavan blogimerkinnän muodossa.

Virtsataide vaatii suosion

Olet varmaan kuullut Plenge Jakobsenin Valkea rakkaus -teoksesta, jossa kolme tehosekoitinta pyörittivät verta, virtsaa ja spermaa galleriatilassa? Jos joku muu kuin "oikeana taiteilijana" pidetty henkilö olisi tehnyt kyseisen teoksen, olisi se joku takuulla saanut hullun maineen. Toisin sanoen: ennen kuin vallallaan olevaa muotia voi muuttaa, täytyy päästä muutettavalla alalla suosioon.

Vallallaan olevan muodin muuttamiseen tarvittavan suosion voi huomata jo niinkin tunnetusta esimerkistä kuin Picassosta, joka ensin osoitti olevansa teknisesti pätevä taiteilija, ja muutti vasta sitten tyylinsä omaperäisemmäksi. Kotimaisena esimerkkinä pidettäköön Reidar Särestöniemeä, jonka näyttelyssä ollessani havaitsin myös hänen tyylinsä muuttuneen "teknisesti vaativammasta" yksinkertaisempaan.

Pablo Picasso, Portrait de la tante pepa, 1896

Pablo Picasso, Avignonin naiset, 1907

Ikävä kyllä Särestöniemen alkuaikojen töitä ei ainakaan pikaisella google-haulla löytynyt.

Mean Artists

Ilmiö on periaatteessa sama kuin elokuvassa Mean Girls: suositun tytön paitaan leikataan kaksi reikää rintamuksen kohdalle, jotka huomattuaan hän vain kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa samainen paita päällään. Seuraavana päivänä lähes jokaisella koulun tytöllä on reiät paidoissaan. Muoti-ilmiötä ei olisi syntynyt, mikäli epäsuosittu henkilö olisi tehnyt saman tempun.

Ne, jotka me tunnemme "kapinallisina taiteilijoina", eivät siis välttämättä ole tätä mainetta ansainneet sellaisena kuin ajattelemme sen. Toki esimerkiksi Jakobsenin teos herätti katsojissaan inhoa, mutta myös innostusta (etenkin taiteilijoiden kesken). Vincent van Gogh puolestaan ei saanut elinaikanaan kuin yhden työnsä myytyä, sillä hänen teoksensa olivat aikalaistensa mielestä outoja. Goghin maine ei ole kuitenkaan samalla lailla erikoisuutta hakeva kuin esimerkiksi Picasson, vaikka juuri Gogh on tämän määritelmän mukaan oikea kapinallinen.

Vincent van Gogh, Tähtiyö Rhônella, 1888

Johtopäätös

Ikävä kyllä tämä valaistukseni kaikessa yksinkertaisuudessaan taisi olla, että ollaksesi aito taiteen kapinallinen (jollainen moni yrittää olla) sinun täytyy olla kuollut ennen kuin muutut suosituksi.

Tästä johtopäätöksestä puolestaan mieleen tulee ikivanha pohdinta: "kuinka voi tehdä epäitsekkäitä tekoja kun niillä pohjimmillaan hakee vain hyvää omatuntoa?" Tarvitseeko sen teon olla epäitsekäs jos lopputulos on hyvä? Tarvitseeko taideteoksen idean aina olla uusi ja erilainen?